Et voi elää kenenkään muun elämää etkä tuntea niiden tunteita.
Ehkä se, mikä tuntuu susta hyvältä, on jonkun muun mielestä todella väärin.
Jos joku ei ymmärrä sua, ota se haasteena ja kysele enemmän jotta opit tuntemaan erilaisia persoonallisuuksia.
Ehkä elämä on vaan yksi suuri visuaalinen, auditiivinen ja kinesteettinen harha.
Kaikki sun ympärillä yrittää opettaa sua, jotta ymmärtäisit itseäs paremmin.
Jokainen ihminen on sun oma harha ja asiat jotka opit, on todellisuudessa oman pääs tapa selvetä tai seota.
Et voi koskaan tietää mitä tosi rakkaus, tosi viha, tosi välinpitämättömyys tai todellinen tunne on ennenkuin joku muu heijastaa sen suhun takaisin.
Ja silloinkin opit vaan vihaamaan itseäs enemmän ja enemmän, koska ne saa sut tuntemaan.
Alat rakastaa elämää ja pelätä kuolemaa.
Kun kuolet, sille ei voi mitään, mutta mitä tapahtuu kun elät, on sun omissa käsissäs.
Vihaat itseäsi koska rakastat tunteita.
Tunteet on heikkous joita pitää osata kontrolloida, niin, että turrut niistä pois.
Teet asiat siksi että on pakko, etkä siksi että haluat.
Vasta sitten hyväksyt kuoleman, ainoan asian joka on väistämätön PAKKO.
Lopulta se on ainoa ilonlähde, koska kukaan ihminen ei siihen pakota vaan ymmärrät että otat sen vastaan joko surulla tai ilolla, riippuen siitä kuinka paljon rakastat tunteita, elämää ja itseäs.
Jos et rakasta itseäs, et arvosta tunteita etkä muita ihmisiä ja teet asiat jotka on pakko.
Pakollisuudet ilman tunteita on yhdentekeviä, joten teet ne siksi että muut pakottaa.
Kuolet, se tapahtuu.
Mieti millainen olet kuolinhetkelläsi, kun olet vuotamassa kuiviin ennenkuin elämäsi on oikeastaan edes alkanut tai kun olet kokenut liian vähän ja luonto pakottaa viimeisen henkäyksen ulos keuhkoistasi ennenkuin maatumisprosessi alkaa.
Toisaalta, voit pyrkiä hedonistisesti tuntemaan mahdollisimman paljon olemattoman elämäsi aikana ja ehkäpä kuolla täysin kivuttomasti ja tiedottomasti kun makuuhuoneesi täyttyy häkäkaasusta, etkä tee sitä pakosta, vaan puhtaasta vahingosta kun unohdit kamiinaan hiillostuneen puun.
Skitsofrenia kiehtoo.
Olin nuorena täynnä eloa, rakastin loogisia haasteita ja älyllisiä tehtäviä.
Löysin tyttöystävän johon rakastuin.
Olin töissä ja sain hyvää palkkaa.
Asiat muuttui, jätin tyttöystäväni ja hommasin potkut työpaikastani.
Tiesin, että tasaisella työllä ja rakkaudella voin päästä siihen pisteeseen kun tiedän saavuttaneeni mielestäni hyvän elämän ja voin elää sitä lähes onnellisesti ilman sen suurempia huolia.
Mutta jokin veti mua vastavirtaan, halusin olla se jota katsotaan vieroksuvasti, se jota et halunnut koskaan naapuriksesi, se joka polttaa sisällä vaan siks että ei jaksa mennä ulos asti ja joka polttaa vaan siksi että toivoo savun osuvan silmään muka vahingossa ja saa kyyneleet ulos.
Todellisuudessa vihasin kaikkea mitä olin vaikka rakastin sitä enemmän kuin mitään muuta.
Alitajunnassa potkin vastaan kaikkea sitä mikä olisi voinut tuoda ns. onnellisuuden ja saavutin elämässäni täydellisen riippuvaisuuden omaan hulluuteeni.
Se mielihyvä mikä tulee, kun on palauttanut 10e edestä pulloja kauppaan ja livauttaa sen tuntemattoman kotiäidin ostosten sekaan, on todellista ja saa miettimään positiivista.
Mutta se mielihyvä, mikä tulee kun tietää että on vetänyt elämänsä paskimman kortin hihasta ja bluffannut vaikka tiesi muiden kortit, on sanoinkuvaamatonta ja saa kaiken muun katoamaan ympäriltä.
Se saa sut ajamaan auton 120 kilometrin tuntinopeudella kolmen ihmisen läpi puhelinpylvääseen vaan siksi, että tiedät kuinka pystyit päästämään irti siitä mikä oli kaikkein tärkeintä itsellesi ja nyt on aika saada lisää vastuuta mistä voi päästää irti uudelleen.
En sano että kenenkään pitäisi kokea sitä, mutta alussa jo sanoin, kukaan ei tunne sitä niinkuin mä.
Mitä jos tilavuuksia ei olisi ollenkaan?
Kun viillät haavan, kehostas tippuu muutama tippa verta lattialle, mutta mitä jos se ei mahtuiskaan huoneeseen.
Mahdut huoneeseen hyvin, et ylety kädelläsi omaan polveesi, mutta yletyt jokaiseen huoneen nurkkaan helposti.
Kun astut tilavasta huoneesta ulos, et mahdukaan maailmaan.
Juot lasillisen maitoa, mutta maito ei mahdukaan mahaasi ja räjähdät.
Kuka siivoaa jäljet ja kenen tarvitsee muistaa sua enää sen jälkeen?
Vihaan omaa kehoani ja ulkonäköäni.
Silti teen sen eteen töitä, koska Helena pakottaa siihen.
Helena on nimi joka on aina koskettanut mua tosi syvältä ja kun rakkauteni joskus kysyi että minkä nimen antaisin meidän lapselle, vastasin ensimmäisenä Helena.
Siksi sitä, mikä mun päässä on vikana ja saa mut tekemään asioita mitä en halua, on helpompi kutsua nimellä kuin yrittää selittää joka kerta miksi niin muka itse tein.
Se saa mut nukkumaan iltaisin, kun mietin millainen kaunis olento voin joskus olla.. Täysin muuta kuin mitä tällä hetkellä olen.
Ja lopulta kun se huomaa taas että olen jotakin, se pyrkii muuttamaan sen. Toisaalta se on täydellistä, liian hyvää ollakseen totta, koska omat ajatukset monilla on vain “en mä tiedä” ja monet on saamattomia monissa suhteissa.
Mulla Helena pakottaa suuntiin joita en ois koskaan itse keksinyt, en ois koskaan ymmärtänyt että voin edes mennä niin pitkälle tai edes mennä siihen suuntaan.
Se saa mut oivaltaan asioita jotka voi pelastaa tai tuhota kenet tahansa, mikäli tarpeellista, se saa mut vallottamaan maailman täysin sen alle ja sen jälkeen polttamaan sen tuhkaksi, vaan siksi että ei ois enää mitään suuntaa mihin se voisi mua viedä.
Lopulta se tuhoaa itse itsensä, koska niinkuin kovimmatkin aineet maailmassa, hiljalleen sekin väsyy.
Tällä hetkellä se on agressiivinen ja paha, enkä voi hallita sitä täysin joka hetki, mutta annan sen osoittaa mulle suunnan joka ei oo pohjoiseen eikä etelään, vaan maan ja kuun kautta venukseen, se ei tunne ilmansuuntia eikä rajoja.
Se antaa mulle jopa fyysistä voimaa mitä en koskaan tiennyt olevan mun sisälläni ja mielenlujuutta joka kestaa läpi minkä tahansa koettelemuksen, koska se antaa mulle syitä jatkaa eteenpäin.
Se antaa syyn tutkia omia tunteitaan, miks satuttaisin itseäni muuten kuin fyysisesti.
Simppelisti siksi, etten kaipaa sitä huomiota mitä jotkut hakee fyysisellä kivulla, vaan se haluaa osoittaa mulle henkiset traumat joita kukaan muu ei nää ulospäin, enkä mä saa niitä näyttää, jotta kukaan ihminen ei koskaan vois sanoa mulle että ne tuntee mut tai tietää miks tein näin, vaan olen täydellisen riippumaton muista ja arvaamaton kuin kalkkarokäärme joka puremishetkellään ei pure, vaan suutelee, koska sitä osasit vähiten odottaa.
Miksi?
Mä en tiedä, jos tietäisin, lopettaisin sen heti ja muuttaisin kaiken.
